Aaaah, mikä ihana hetki!

kaffit
Olin pikkutyttönä paljon sairaalassa. Muutaman kerran pitkiäkin aikoja (3-6kk). Siihen aikaan (nykykäytännöstä en tiedä) iltapäivällä lapsille tarjottiin välipalana mehua ja pullaa. Yäks (anteeksi…). Minä en ole koskaan pitänyt makeista mehuista, en edes lapsena. En muuten tykännyt myöskään limsasta, joka oli siihen aikaan jotain vallan hienoa. Limsaa en juo vieläkään.
☕ Mutta, kahvia, ah, kahvia kaipasin niin…  Tämä tieto sitten kulkeutui iäkkään Hesassa asuvan kaukaisen sukulaistädin korviin. Siitä se alkoi! Kahdesti viikossa joko hän tai hänen aikamiespoikansa tulivat vierailulle sairaalaan. Heillä oli mukanaan maailman paras tuliainen: termarissa oli ihanaa, tuoretta kahvia! Oli siinä mukana kotona leivottua pullaakinm(joskus jopa lettuja!), mutta parasta oli se kahvi  🙂  He eivät varmaan koskaan saaneet tietää (tai, varmaan osasivat silmieni loisteesta nähdä), miten suuri ja ihana asia minulle se kahvi olikaan!
Tämä aikamiespoika työskenteli Hesassa hallissa. Nykyisinkin, vuosikymmenten jälkeen, käyn mielelläni hallissa ja usein nautin siellä kahvit ihan vaan noiden ihanien muistojen kunniaksi  🙂

Yksinäinen pieni tyttö

pieni_tytto
Olin yksinäinen pieni tyttö aika pitkään 🙍 Vietin lapsuudessa suuren osan ajastani Mummolassa. Sain rajattomasti rakkautta ja tunsin oloni turvalliseksi, mutta oman ikäluokkani seuraa ei ollut lähimaillakaan.
🏫 Koulun ekalla luokalla keskityin vain kouluun, joka oli minulle sillon aivan liian helppoa. Olin näet oppinut lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan jo ennen kouluunmenoa, Onneksi olin! Sitten tuli maaliskuu ja elämäni muuttui kerralla… Sairastuin polioon. Olin äkkiä liikuntakyvytön, muiden armoilla oleva lapsi, jonka energia jäi patoutumaan sisälleni. Sairaalassa ei paljon muuta voinut tehdä kuin lukea, joten luin ja luin. Sen myötä mielikuvitus alkoi laukata ja keksin kaikenlaisia hassutuksia huonekavereiden iloksi ja välillä kauhuksikin. Keväällä kuulin, että jäisin luokalleni, kun poissaolotunteja on niin paljon. Hei, älkää ny viittikö… osasin kaiken, mitä ekaluokkalaisen pitikin. Onneksi sitten sain jollain erikoisluvalla pääsyn toiselle luokalle.
🏥 Sairaala vaihtui toiseen kesän alussa. Oli kovat jumppaohjelmat, mutta hyvät tilat ja äkkiä tämä pieni yksinäinen tyttö ei ollutkaan enää yksinäinen. Sairaalassa oli samanikäisiä eri tavoin vammautuneita lapsia ja meistä tuli tosiystävät. Nautimme askarteluista (ääh, rottinkitöitä en kestä vieläkään), ulkoiluista ym. Ja sitten teimme karkumatkoja lähialueelle. Ne olivat aikamoisia seikkailuja 8-10-vuotiaille vammaisille lapsille! Meitä oli neljän porukka; yksi pyörätuolissa, yksi kulki kainalosauvojen avulla, yhdellä oli keppi apuna ja minä sillon jo kävelin karmean ison ja painavan jalkatuen avulla. Olihan meidät helppo löytää, kun liikuimme hitaasti, mutta… lähikalliolla kohtasimme känniporukan, jonka seurassa opimme asioita elämän toiselta laidalta, kadulla meitä säälittelivät hienot naiset, joille vammamme tuntuivat olevan kauhistuksen aihe ja ravejakin katsomaan pääsimme maksutta ihan vaan järjestysmiehen säälin ansiosta. No, eihän niistä karkumatkoista niin vaan selvitty, sillä meidät lukittiin rangaistuksena sitten jumppasaliin. Eivät tainneet hoitajat tajuta, että sehän oli paikka, jonne juuri halusimmekin 🙂 Siellä kun oli esim. iso painimatto, joka päällä oli kiva pelleillä 😂

Sinä kesänä sairaalamaailmassa pienestä yksinäisestä (ja arasta) tytöstä kasvoi pieni, rohkea ja aina monenlaiseen hullutteluun valmis tyttö.  Muiden kaltaisteni kohtaaminen ja oleminen kaukana arjen ympyröistä oli minun yksinäisyydenpoistoaikani. Kun syksyllä aikanaan palasin kouluun, oli paikalla rohkea, jopa koulun kovinta poikaa uhmaava pieni tyttö. Edelleen se silloinen pieni tyttö on rohkea ja aina valmis monenlaiseen hullutteluun  🙂  – eikä koe yksinäisyyttä, vaikka onkin paljon yksin.